Oikeuspsykologia - psykologian opettajien ainetiimi 21.4.2021

Psykologian opettajien yhteinen kevään 2021 ainetiimi kokoontui ajan hengessä etäyhteydellä oikeus- ja kriminaalipsykologian teemalla. Asiantuntijavieraaksi saimme pitkän uran oikeuspykologian parissa tehneen Helinä Häkkänen-Nyholmin. Luennoitsija oli valmistanut esityksen opettajien pedagogisia tarpeita silmällä pitäen ja tarjosi siten paitsi tietoa ja keskeisiä näkökulmia oikeuspsykologiaan, myös konkreettisia vinkkejä kursseille. Osallistujien palaute iltapäivästä oli hyvää.

Luento alkoi aivan tuoreella katsauksella Georg Floyden kuolemasta syytetyn poliisin tuomioon. Häkkänen-Nyholm nosti erityiseen tarkasteluun Yhdysvaltalaisen valamiehistön toiminnan ja sen, että pätevää psykologista lisätietoa tarvittaisiin, jotta oikeusprosessien oikeudenmukaisuus voitaisiin varmistaa. Erityistä mielenkiintoa herätti traumojen kohtaamiseen sekä näistä aiheutuneiden häiritsevien muistojen helpottamiseen kehitetty edmr -terapia, jota Häkkänen-Nyholmkin käyttää työssään. Edmr näyttää tutkitusti helpottavan traumaattisten muistojen kohtaamista ja helpottaa näiden häiritsevää vaikutusta. (Edmr.fi sivustolta voi katsoa lisää.) Iltapäivän aikana tietoa saimme myös esimerkiksi muistin toiminnasta rikostutkinnassa. Helinä Häkkänen-Nyholmin vierailu ainetiimissä oli mielenkiintoinen katsaus oikeuspsykologin työstä, oikeuspsykologian tutkimusalasta sekä tieteen sovelluksista niin yksilön kuin yhteiskunnankin toimivuuden lisäämiseksi.

Elisa Vehmanen -ainetiimin vetäjä

Filosofian, psykologian, elämänkatsomustiedon ja uskonnon yhteinen ainetiimi kokoontui 15.1. kokoontui Clasuun. Ainetiimimme aiheena oli LOPSin integroivat opintojaksot ja erityisesti näiden opintojaksojen ideointi. Kokosimme yhteen myös toiveita liittyen korkeakouluyhteistyöhön.

LOPSin pedagogisen työryhmän jäsenet Katri Hanki, Heidi Meltovuo sekä Mari Rauhala kertoivat pedagogisen työryhmän ajatuksia integroivista jaksoista. Myös pedagogisen työryhmän vetäjä Tomi Anttila piipahti tervehtimässä ja tarjoutui vastaamaan kysymyksiin, joita hänelle esitettiin. Tämän jälkeen osallistujat jakautuivat ainekohtaisesti pohtimaan integroivia jaksoja yksityiskohtaisemmin, ja jokaisesta aineesta saatiin ideoitua kokojoukko hienoja ehdotuksia opintojaksoiksi.

Korkeakouluyhteistyö otettiin opettajien keskuudessa ilolla vastaan. Toiveita esitettiin runsaasti. Huolena nostettiin esille yliopistojen resurssien riittävyys sekä se, mistä varat tähän kanavoidaan lukiokoulutuksen puolelta. Toivottiin, että yliopiston puolelta tarjottava materiaali ja yhteistyö olisi laadukasta, innostavaa ja oikeasti lukion opiskelijoille sopivaa. Tieteiden yötä voisi jatkokehittää juuri lukiolaisille sopivaan suuntaan ja/tai hajaannuttaa useampaan iltapäivään (kello 15 jälkeen). Toivottiin ajankohtaista, päivittyvää tietoa luennoista, jotka ovat iltapäiväisin ja joihin lukiolaiset voisivat osallistua.  Etäopiskeluun suunnattuja yliopistojen valmiita kurssimateriaaleja toivottiin lukion opettajille avoimiksi materiaaleiksi (esimerkiksi Psykonet psykologian opettajille). Samoin lyhyet esittelyvideot Tampereella tehtävistä tutkimuksista olisivat kiinnostavia. Tapaaminen oli antoisa, mielenkiintoinen ja jopa hauska (kuva todisteena).

Teksti: Elisa Vehmanen

Kuva: Heidi Meltovuo

Psykologian opettajien ainetiimi syksyllä 2019

Yhdeksän innokasta psykologian opettajaa tapasivat Clasulla tutustuen toiminnallisiin tunnekasvatus menetelmiin. Blogin allekirjoittaja toimi varsinaisena vetäjänä/ "kouluttajana" ja oli suunnitellut kokonaisuuden. Kaikki osallistujat kuitenkin antoivat oman panoksensa ja kertoivat omista kokemuksistaan, mikä oli toiminut milloin. Keskustelua nousi paljon siitä, miten tehtävät sopivat erilaisille ryhmille.

Aamupäivän aikana aistittiin kehon tuntemuksia, tehtiin tietoisen läsnäolon harjoituksia, heittäydyttiin draaman vietäväksi, tutustuttiin satuhierontaan, voimatauluihin, korttien käyttöön ryhmätoiminnassa sekä taideterapian harjoitukseen "minä"-puuna.

Aamupäivä meni nopeaan ja osallistujat olivat iloisia kollegojensa kohtaamisesta sekä ajatusten vaihdosta.

Elisa Vehmanen


Alla linkki satuhierontaan
https://www.youtube.com/watch?v=kOw8AmwdLto

Momo

Seikkailuni lastenkirjallisuuden parissa jatkuvat. Jokin aika sitten luin Michael Enden (1929-1995) kirjan Momo, joka on lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikko 1970-luvulta. Enden kirja on söötti tarina pienestä tytöstä, Momosta, ja ikävistä harmaista herroista, jotka varastavat aikaa.

Momo on pieni takkutukkainen tyttö, joka ilmestyy yhtenä päivänä asumaan erään nimettömän kaupungin amfiteatterin raunioihin. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli tai kuka hän on. Pian tästä pienestä yksinäisestä tytöstä tulee koko kaupungin keskeinen olento, koska hänellä on verraton taito kuunnella ihmisiä.

Momo kuulee myös muuta kuin ihmisten iloja ja suruja; pian hän saa vihiä ikävistä harmaista herroista, jotka varastavat ihmisten aikaa omaan Aikapankkiinsa. Kukaan muu ei näytä huomaavan, mitä ympärillä tapahtuu ja pian Momon ystävät katoavat kiireen syövereihin ja idyllinen kylä muuttaa kiehuvaa kattilaa muistuttavaksi kaupungiksi.

Koska vain Momo näyttää olevan immuuni harmaiden herrojen vallalle, täytyy hänen pelastaa ystävänsä. Avukseen hän saa Kassiopeian, puhuvan kilpikonnan, joka johdattaa hänet Mestari Horan luokse. Ja kuten lasten saduissa yleensä käy, hyvä voittaa pahan. Momo apureineen päihittää harmaat herrat ja elämä kylässä palaa entisiin uomiinsa.

Enden Momo on herttainen (joskin minun makuun hieman turhankin naivi ja opettavainen) satu lapsille ja mikä ettei muillekin. Tiedän aikuisiakin, jotka ovat hurmaantuneet tarinasta kovasti. Kirja luokitellaan monessa yhteydessä fantasiaksi, mutta minusta se ennen kaikkea on satu, joka sopii ala-asteikäisille.

Aikuiselle lukijalle kirja näyttäytyy opettavaisena kritiikkinä jatkuvaa kiirettä ja suorittamista kohtaan. Itse asiassa Ende vääntää kuvaa kuluttamisen ja suorittamisen oravanpyörästä niin vahvasta rautalangasta, että se haiskahtaa hyvinkin poliittiselta kannanotolta tai yhteiskuntakritiikiltä. Kiinnostavaa on myös se, että Ende on 1970-luvulla kirjoittanut aiheesta, josta nyt kouhkataan kovasti eli kiireen voittamisesta ja elämän hidastamisesta. Onkohan slow-ajattelun guru Carl Honore lukenut Momoa?

Naurattavaa luettavaa

Välillä pitää saada lukea jotain harmitonta, hyväntuulista ja hauskaa. Kevyttä ja kivaa, mutta hyvin kirjoitettua. Minulla on uusi salainen ase tähän tarpeeseen! Hyvät ihmiset, kun tarvitsette kevennystä elämään ja hauskuutta päiväänne, lukekaa Timo Parvelan Ella-kirjoja.

Ellat ovat toki lasten kirjoja, mutta pieni koukkaus lasten maailmaan tekee meille aikuisille ihan vaan hyvää.Parvela on kirjoittanut Ella-kirjoja vuodesta 1995 ja tänä vuonna ilmestyi viidestoista kirja, Ella ja Yön ritarit. Suosio on suurta, ja Ella-kirjoja ostetaan ja lainataan paljon. Nyt niitä saa myös pokkareina, jotka mahtuvat hyvin käsilaukkuun työmatkalukemiseksi.

Kirjojen kertojaminä on Ella, pieni ja valpas koululainen, joka seikkailee luokkatoveriensa kanssa koulumaailmassa ja vähän muuallakin. Lapsilauman kommellukset ovat hilpeitä, mutta erittäin uskottavia ja Ellan ihmisten toiminnasta tekemät havainnot ovat osuvuudessaan suorastaan ratkiriemukkaita. Parvela tuntee selvästi sekä lapset että koulun arjen hyvin. Ihmekös tuo, opettaja kun alkuperäiseltä ammatiltaan on.

Erityisen kivaa Ella-kirjoissa on se, että ne ovat älykkäitä ja hyvin kirjoitettuja, mutta ne eivät koko ajan alleviivaa jotain tai pyri kasvattamaan lapsilukijaa. Liian moni muuten ihan potentiaalinen lastenkirja saa aikuislukijan takeltelemaan myötähäpeästä opettavaisen ja holhoavan sävynsä takia. Kyllä kirjan pitää voida olla myös "vain" hauska, hauskuus on meille kaikille hyväksi!

Hauskuus on tietysti lukijasta kiinni, mutta jos olet lievästi absurdin (elämähän on aika absurdia!) tilannekomiikan ystävä, kannattaa tarttua Ellaan. Minua ainakin nauratti. Ja tiedän eräänkin perheen, jossa äiti ja tytär nauravat yhdessä kippurassa Elloja lukiessaan. Sitä voisi kutsua laatuajaksi jos jotain.

ps. jotain Ellan suosiosta kertoo se, että kirjoilla on jopa oma sivu wikipediassa.

Ryssänä Suomessa

Inna Latiseva kertoo karun tarinan Suomesta ja suomalaisista. Ryssänä Suomessa on Latisevan muistelmateos Suomessa asumistaan vuosista ja suomalaisten suhtautumisesta venäläisiin. Latiseva muutti Suomeen 1990-luvun alussa tyttärensä kanssa rakastuttuaan suomalaiseen mieheen, joka teki kauppamatkoja silloiseen Neuvostoliittoon. Latiseva jätti matkaoppaan työnsä ja lähti kohti tuntematonta, kultaiseksi maaksi kuvittelemaansa Suomea.

Elämä 1990-luvun alun lama-Suomessa oli jotakin muuta mitä Latiseva oli odottanut. Häntä palvoen kirjeissä rakastanut mies paljastui todellisuudessa toisenlaiseksi - kumppaniksi joka ei juurikaan osoittanut tunteitaan eikä kannustanut vaimoaan kotoutumaan Suomeen. Kumppani lisäksi antoi Latisevan ymmärtää, että venäläisyys oli hävettävä asia, vaikka Latisevasta tuli heidän yhteisen poikansa äiti. Latiseva ei kuitenkaan anna vastoinkäymisten nujertaa häntä, vaan opiskelee ulkomaankauppaa ja työllistyy lopulta Venäjän vientiä harjoittavaan yritykseen. Ja rikastuu.

Inna Latisevan kirja on karu kuvaus epäonnistuneesta avioliitosta ja kuvaus rasismin kohteeksi joutumisesta. Kirjaa lukiessa kunnioittaa Latisevan määrätietoisuutta - tämä nainen ei suostunut uskomaan, että asiat ovat mahdottomia, vaan hän opiskeli, työllistyi ja lopulta erosi epäonnistuneesta avioliitosta. Suomalaisten venäläisvihasta lukeminen nostaa ajoittain hiukset pystyyn ja lukijaa suorastaan hävettää, millaisia kommentteja venäjää puhuva ihminen voi saada ventovierailta keskellä katua. Toisaalta joissakin kohdin jää pohtimaan, kuinka paljon Latisevan kokemuksista selittyy totaalisesti epäonnistuneella avioliitolla ja siinä koetulla henkisellä väkivallalla, joka voi antaa sabluunan kaikkien kokemusten tulkitsemiseen. Jotkin Latisevan mainitsemat piirteet - esimerkiksi suomalaisten vähäpuheisuus - voivat selittyä huonoilla käytöstavoilla tai yksinkertaisesti ujoudella, joka riivaa usein meitä suomalaisia.

Inna Latisevan kirja on tunteikas vuodatus yhden naisen kokemuksista elää ulkomaalaisena Suomessa. Kirja herätti paljon ajatuksia ja se antoi näkökulman venäläisväestön elämään Suomessa. Se herättää katsomaan omia käytöstapojaan ja omaa suhtautumistaan venäläisiin, sekä muihin Suomessa asuviin ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin.

Kun pelko määrää elämästä

Kirjan nimi kuvailee hyvin sisällön. Kaiken takana oli pelko on Imbi Pajun ja Sofi Oksasen toimittama teos, joka käsittelee Viron historiaa osana Neuvostoliiton imperiumia. Artikkelikokoelman takakannen tekstissä kerrotaan, että kirja pyrkii valottamaan rautaesiripun takaista todellisuutta Viron ja Baltian näkökulmasta. Oksasen ja Pajun mukaan miehityksen purkuprosessi on pitkä ja jatkuu yhä.

Innostuin tarttumaan Pajun ja Oksasen artikkelikokoelmaan Puhdistus-romaanista lukupiirissä käydyn keskustelun pohjalta. Pohdimme pitkään Viron historiaa osana Neuvostoliittoa ja virolaisten kokemuksia osana totalitaristista valtiota, jossa sananvapaus ja monet muut länsimaisen demokratian oikeuksista eivät olleet todellisuutta. Lukukokemus oli ristiriitainen. Kirjasta sai paljon tietoa aiheesta, mutta kirjan rasitteena on tekstien epätasaisuus ja näkökulmien moninaisuus. Moniäänisyys on toisaalta kirjan rikkaus, mutta puhtaasti tieteellisten ja toisessa ääripäässä olevien, tunteellisella otteella kirjoitettujen muistelma-artikkeleiden ero on mielestäni ajoittain liian räikeä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia olivat mielestäni kuvaukset vankileiri- eli gulag-järjestelmästä ja virolaisten kyydityksistä Siperiaan. Toinen erittäin kiinnostava aihe oli juutalaisten elämä Virossa. Pajun kirjoittama artikkeli käsitteli juutalaisten elämää sekä itsenäisen Viron (ennen 2. maailmansotaa) että Neuvostoliiton aikana. Mielenkiintoista oli se, että Virossa juutalaisilla oli tasavertaiset ihmisoikeudet ennen toista maailmansotaa. Lisäksi kiinnostavana pidin Lappeenrannan teknillisen yliopiston professori Tauno Tiusasen artikkelia kokemuksistaan Viron-kaupasta Neuvostoliiton aikana.

Kirja on mielenkiintoista luettavaa Puhdistus-romaanin oheislukemistona - ja muutenkin.