Momo

Seikkailuni lastenkirjallisuuden parissa jatkuvat. Jokin aika sitten luin Michael Enden (1929-1995) kirjan Momo, joka on lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikko 1970-luvulta. Enden kirja on söötti tarina pienestä tytöstä, Momosta, ja ikävistä harmaista herroista, jotka varastavat aikaa.

Momo on pieni takkutukkainen tyttö, joka ilmestyy yhtenä päivänä asumaan erään nimettömän kaupungin amfiteatterin raunioihin. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli tai kuka hän on. Pian tästä pienestä yksinäisestä tytöstä tulee koko kaupungin keskeinen olento, koska hänellä on verraton taito kuunnella ihmisiä.

Momo kuulee myös muuta kuin ihmisten iloja ja suruja; pian hän saa vihiä ikävistä harmaista herroista, jotka varastavat ihmisten aikaa omaan Aikapankkiinsa. Kukaan muu ei näytä huomaavan, mitä ympärillä tapahtuu ja pian Momon ystävät katoavat kiireen syövereihin ja idyllinen kylä muuttaa kiehuvaa kattilaa muistuttavaksi kaupungiksi.

Koska vain Momo näyttää olevan immuuni harmaiden herrojen vallalle, täytyy hänen pelastaa ystävänsä. Avukseen hän saa Kassiopeian, puhuvan kilpikonnan, joka johdattaa hänet Mestari Horan luokse. Ja kuten lasten saduissa yleensä käy, hyvä voittaa pahan. Momo apureineen päihittää harmaat herrat ja elämä kylässä palaa entisiin uomiinsa.

Enden Momo on herttainen (joskin minun makuun hieman turhankin naivi ja opettavainen) satu lapsille ja mikä ettei muillekin. Tiedän aikuisiakin, jotka ovat hurmaantuneet tarinasta kovasti. Kirja luokitellaan monessa yhteydessä fantasiaksi, mutta minusta se ennen kaikkea on satu, joka sopii ala-asteikäisille.

Aikuiselle lukijalle kirja näyttäytyy opettavaisena kritiikkinä jatkuvaa kiirettä ja suorittamista kohtaan. Itse asiassa Ende vääntää kuvaa kuluttamisen ja suorittamisen oravanpyörästä niin vahvasta rautalangasta, että se haiskahtaa hyvinkin poliittiselta kannanotolta tai yhteiskuntakritiikiltä. Kiinnostavaa on myös se, että Ende on 1970-luvulla kirjoittanut aiheesta, josta nyt kouhkataan kovasti eli kiireen voittamisesta ja elämän hidastamisesta. Onkohan slow-ajattelun guru Carl Honore lukenut Momoa?

Naurattavaa luettavaa

Välillä pitää saada lukea jotain harmitonta, hyväntuulista ja hauskaa. Kevyttä ja kivaa, mutta hyvin kirjoitettua. Minulla on uusi salainen ase tähän tarpeeseen! Hyvät ihmiset, kun tarvitsette kevennystä elämään ja hauskuutta päiväänne, lukekaa Timo Parvelan Ella-kirjoja.

Ellat ovat toki lasten kirjoja, mutta pieni koukkaus lasten maailmaan tekee meille aikuisille ihan vaan hyvää.Parvela on kirjoittanut Ella-kirjoja vuodesta 1995 ja tänä vuonna ilmestyi viidestoista kirja, Ella ja Yön ritarit. Suosio on suurta, ja Ella-kirjoja ostetaan ja lainataan paljon. Nyt niitä saa myös pokkareina, jotka mahtuvat hyvin käsilaukkuun työmatkalukemiseksi.

Kirjojen kertojaminä on Ella, pieni ja valpas koululainen, joka seikkailee luokkatoveriensa kanssa koulumaailmassa ja vähän muuallakin. Lapsilauman kommellukset ovat hilpeitä, mutta erittäin uskottavia ja Ellan ihmisten toiminnasta tekemät havainnot ovat osuvuudessaan suorastaan ratkiriemukkaita. Parvela tuntee selvästi sekä lapset että koulun arjen hyvin. Ihmekös tuo, opettaja kun alkuperäiseltä ammatiltaan on.

Erityisen kivaa Ella-kirjoissa on se, että ne ovat älykkäitä ja hyvin kirjoitettuja, mutta ne eivät koko ajan alleviivaa jotain tai pyri kasvattamaan lapsilukijaa. Liian moni muuten ihan potentiaalinen lastenkirja saa aikuislukijan takeltelemaan myötähäpeästä opettavaisen ja holhoavan sävynsä takia. Kyllä kirjan pitää voida olla myös "vain" hauska, hauskuus on meille kaikille hyväksi!

Hauskuus on tietysti lukijasta kiinni, mutta jos olet lievästi absurdin (elämähän on aika absurdia!) tilannekomiikan ystävä, kannattaa tarttua Ellaan. Minua ainakin nauratti. Ja tiedän eräänkin perheen, jossa äiti ja tytär nauravat yhdessä kippurassa Elloja lukiessaan. Sitä voisi kutsua laatuajaksi jos jotain.

ps. jotain Ellan suosiosta kertoo se, että kirjoilla on jopa oma sivu wikipediassa.

Ryssänä Suomessa

Inna Latiseva kertoo karun tarinan Suomesta ja suomalaisista. Ryssänä Suomessa on Latisevan muistelmateos Suomessa asumistaan vuosista ja suomalaisten suhtautumisesta venäläisiin. Latiseva muutti Suomeen 1990-luvun alussa tyttärensä kanssa rakastuttuaan suomalaiseen mieheen, joka teki kauppamatkoja silloiseen Neuvostoliittoon. Latiseva jätti matkaoppaan työnsä ja lähti kohti tuntematonta, kultaiseksi maaksi kuvittelemaansa Suomea.

Elämä 1990-luvun alun lama-Suomessa oli jotakin muuta mitä Latiseva oli odottanut. Häntä palvoen kirjeissä rakastanut mies paljastui todellisuudessa toisenlaiseksi - kumppaniksi joka ei juurikaan osoittanut tunteitaan eikä kannustanut vaimoaan kotoutumaan Suomeen. Kumppani lisäksi antoi Latisevan ymmärtää, että venäläisyys oli hävettävä asia, vaikka Latisevasta tuli heidän yhteisen poikansa äiti. Latiseva ei kuitenkaan anna vastoinkäymisten nujertaa häntä, vaan opiskelee ulkomaankauppaa ja työllistyy lopulta Venäjän vientiä harjoittavaan yritykseen. Ja rikastuu.

Inna Latisevan kirja on karu kuvaus epäonnistuneesta avioliitosta ja kuvaus rasismin kohteeksi joutumisesta. Kirjaa lukiessa kunnioittaa Latisevan määrätietoisuutta - tämä nainen ei suostunut uskomaan, että asiat ovat mahdottomia, vaan hän opiskeli, työllistyi ja lopulta erosi epäonnistuneesta avioliitosta. Suomalaisten venäläisvihasta lukeminen nostaa ajoittain hiukset pystyyn ja lukijaa suorastaan hävettää, millaisia kommentteja venäjää puhuva ihminen voi saada ventovierailta keskellä katua. Toisaalta joissakin kohdin jää pohtimaan, kuinka paljon Latisevan kokemuksista selittyy totaalisesti epäonnistuneella avioliitolla ja siinä koetulla henkisellä väkivallalla, joka voi antaa sabluunan kaikkien kokemusten tulkitsemiseen. Jotkin Latisevan mainitsemat piirteet - esimerkiksi suomalaisten vähäpuheisuus - voivat selittyä huonoilla käytöstavoilla tai yksinkertaisesti ujoudella, joka riivaa usein meitä suomalaisia.

Inna Latisevan kirja on tunteikas vuodatus yhden naisen kokemuksista elää ulkomaalaisena Suomessa. Kirja herätti paljon ajatuksia ja se antoi näkökulman venäläisväestön elämään Suomessa. Se herättää katsomaan omia käytöstapojaan ja omaa suhtautumistaan venäläisiin, sekä muihin Suomessa asuviin ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin.

Kun pelko määrää elämästä

Kirjan nimi kuvailee hyvin sisällön. Kaiken takana oli pelko on Imbi Pajun ja Sofi Oksasen toimittama teos, joka käsittelee Viron historiaa osana Neuvostoliiton imperiumia. Artikkelikokoelman takakannen tekstissä kerrotaan, että kirja pyrkii valottamaan rautaesiripun takaista todellisuutta Viron ja Baltian näkökulmasta. Oksasen ja Pajun mukaan miehityksen purkuprosessi on pitkä ja jatkuu yhä.

Innostuin tarttumaan Pajun ja Oksasen artikkelikokoelmaan Puhdistus-romaanista lukupiirissä käydyn keskustelun pohjalta. Pohdimme pitkään Viron historiaa osana Neuvostoliittoa ja virolaisten kokemuksia osana totalitaristista valtiota, jossa sananvapaus ja monet muut länsimaisen demokratian oikeuksista eivät olleet todellisuutta. Lukukokemus oli ristiriitainen. Kirjasta sai paljon tietoa aiheesta, mutta kirjan rasitteena on tekstien epätasaisuus ja näkökulmien moninaisuus. Moniäänisyys on toisaalta kirjan rikkaus, mutta puhtaasti tieteellisten ja toisessa ääripäässä olevien, tunteellisella otteella kirjoitettujen muistelma-artikkeleiden ero on mielestäni ajoittain liian räikeä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia olivat mielestäni kuvaukset vankileiri- eli gulag-järjestelmästä ja virolaisten kyydityksistä Siperiaan. Toinen erittäin kiinnostava aihe oli juutalaisten elämä Virossa. Pajun kirjoittama artikkeli käsitteli juutalaisten elämää sekä itsenäisen Viron (ennen 2. maailmansotaa) että Neuvostoliiton aikana. Mielenkiintoista oli se, että Virossa juutalaisilla oli tasavertaiset ihmisoikeudet ennen toista maailmansotaa. Lisäksi kiinnostavana pidin Lappeenrannan teknillisen yliopiston professori Tauno Tiusasen artikkelia kokemuksistaan Viron-kaupasta Neuvostoliiton aikana.

Kirja on mielenkiintoista luettavaa Puhdistus-romaanin oheislukemistona - ja muutenkin.

Amerikkalainen elegia

Paikkasin taas ikävää aukkoa kirjallisessa sivistyksessäni, ja luin vihdoinkin yhden Siri Hustvedtin kirjan. Päädyin lukemaan ensimmäisenä kirjan Amerikkalainen elegia, koska a) se oli kirjastossa hyllyssä ja b) vaikutti kiinnostavammalta kuin hänen hittiteoksensa Kaikki mitä rakastin. Valinta oli hyvä, koska Amerikkalainen elegia on kiehtovin, koukuttavin ja kaunein pitkään aikaan lukemani kirja.

Kirja kuvaa noin vuoden jakson sisarusten Ingan ja Erikin elämästä. Heidän isänsä on juuri kuollut ja heillä on kummallakin muitakin menetyksiä taakkanaan. Sisarukset alkavat selvittää erästä kohtuullisen triviaalia yksityiskohtaa isänsä menneisyydestä, mutta tämä on lopulta oikeastaan vain sivujuonne kirjassa, sillä keskeisin mysteeri liittyy aivan muihin henkilöihin.

Kirjan ytimessä on leskeksi jääneen Ingan selviytyminen surusta ja miehensä jättämästä "perinnöstä". Vielä kuoltuaankin Ingan mies Max on ylistetty suuri ajattelija ja taiteilija, joka jättää varjoonsa kaiken muun, niin myös leskensä. Max ei ole kuitenkaan ollut mikään pyhimys, ja tätä totuutta Ingan on sulateltava, ennen kuin pääsee jaloilleen.

Toinen pääjuonne kirjassa on kertojaminän Erikin taistelu tympeää yksinäisyyttä ja alakuloa vastaan. Erik on ammatiltaan terapeutti ja tämä seikka saa kirjassa merkittävän roolin. Pohtiessaan kohtaamiansa potilaita hän myös analysoi itseään ja omaa elämäänsä.

Kirja on jossain määrin myös kertomus siirtolaisuudesta ja sukupolvesta toiseen periytyvästä surun taakasta. Nämä jäävät kuitenkin ainakin minulle hieman irrallisiksi ulottuvuuksiksi, mutta ehkä niiden tarkoitus onkin vain taustoittaa Ingan ja Erkin elämää uskottovammaksi, todellisemmaksi.

Kirja kuulostaa aiheiltaan suorastaan masentavalta, mutta sitä se ei missään nimessä ole, päinvastoin. Kirjassa kuljetaan selvästi kohtia valoa. Siri Hustvedt kirjoittaa kauniisti ja älykkäästi, jokaista lausetta on nautinto lukea eikä niihin ole mitään lisättävää eikä mitään voisi poistaa. Kirja ei ole niitä, joissa tärkeintä on se, miten tarina loppuu; se ei ole perinteinen hyvä tarina, kiinnostava aikuisten satu. Oleellisinta on se, miten matkaa tehdään. Ja sitä matkaa tehdään niin kiinnostavasti ja viisaasti, että sen toivoisi jatkuvan oikein pitkään.

Oman mielenkiintoisen lisänsä kirjaan tuo se, että se sijoittuu New Yorkin älykköjen maailmaan, joissa illalliskutsuilla vieraina on kirjailijoita ja professoreita, jotka puhuvat Immanuel Kantista ja analysoivat uniaan jälkiruokakonjakkejaan siemaillen, ja jotka illallisen loputtua kävelevät kotiinsa Tribecaan. Upea miljöö hienolle kertomukselle.

Lukupiirin ensimmäinen tapaaminen

Reilu viikko sitten lukupiiri kokoontui ensimmäisen kerran Tampereella. Olimme lukeneet paljon palkintoja kahmineen Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin luettavaksi. Osa meistä oli lukenut kirjan entuudestaan, osalle kirja sekä Sofi Oksanen olivat täysin uusia tuttavuuksia.

Keskustelumme rönsyili vilkkaasti kirjan teemoissa sekä kaikissa ajatuksissa, joita kirjan tarina meissä herätti. Osa meistä oli kokenut kirjan ahdistavana lukukokemuksena, osa taas hienosti kerrottuna tarinana vaikeasta aiheesta - naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja Viron synkästä historiasta. Jokainen meistä oli ajoittain kokenut kirjan väkivaltakuvaukset liian realistisina ja ahdistavina. Toisaalta Oksanen on käyttänyt aikaisemmissa teoksissaankin hyvin realistista kuvaustapaa, joten itse tiesin, mitä Puhdistuksessa on luvassa.

Sofi Oksasen kirja herätti minussa erityisen paljon ajatuksia Suomen ja Viron historian eroista. Esimerkiksi kommunistisen järjestelmän saapumista ja kyydityksiä koskevia kohtia lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että tämä olisi voinut olla myös Suomen kohtalo. Kirjaa lukiessa huomasi tietävänsä hyvin vähän naapurikansamme historiasta - Puhdistus innoittaa etsimään lisää tietoa aiheesta.

Puhdistus-romaanissa on arvokasta se, että Oksanen uskaltaa tarttua naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Oksanen olisi voinut valita kertojanäkökulmaksi myös miesnäkökulman, mutta tarina olisi ollut silloin aivan toinen. Naisen äänet ja kokemukset ovat romaanissa esillä hienolla tavalla.

Kuka on Jenna Fox?

En ole tainnut koskaan aikaisemmin lukea scifiä. Noloa, mutta totta. En myöskään ole lukenut nuortenkirjallisuutta suunnilleen 20 vuoteen. Korjasin kummankin tilanteen kerralla lukemalla uuden scifinuortenkirjan "Kuka on Jenna Fox?". Kirjan on kirjoittanut Mary E. Pearson ja se on ilmestynyt tänä vuonna. Kirjan alkuperäinen nimi on "Adoration of Jenna Fox", mikä tavallaan onkin vielä sopivampi nimi, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kirja kertoo 17-vuotiaasta Jennasta, joka on ollut koomassa puolitoistavuotta, kunnes herää muistinsa menettäneenä. Kirja sijoittuu jonnekkin suhteellisen läheiseen tulevaisuuteen ja siinä käsitellään monia kysymyksiä, joista nykyisin puhutaan välillä hyvinkin huolestunein sävyin. Näitä ovat mm. geenimanipulaatio, kloonaus ja lääketieteen kehitys. Osittain kirja maalaa melko synkkääkin kuvaa mahdollisesta tulevaisuuden suunnasta, mutta enimmäkseen se herättää kysymyksiä kehityksen eettisyydestä. Scifielementit kirjassa oli rakennettu helpoiksi jopa humastille ymmärtää ja jotenkin aika todellisen tuntuisiksi. Epäilenpä sen edustavankin jonkinlaista "kevytscifi"- genreä.

"Kuka on Jenna Fox?" on ehdottomasti myös kirja kasvamisesta, omien rajojen löytämisestä, vanhemmista irtautumisesta, oman paikan löytämisestä. Kirjassa kulkee vahvana ulottuvuuteena lapseen ja nuoreen kohdistuvat paineet olla täydellinen, ihailun arvoinen ja vanhempiensa odotusten arvoinen. Siksi siis alkuperäinen nimi! Nämä pohdinnat on toteutettu taidolla ilman alleviivausta tai turhaa selittelyä, ja ainakin minä koin muutamia samaistumisen tunteita. Mitä 16-vuotias minä kirjasta olisi saanut irti, sitä en tiedä.

Kun kirja oli vielä sujuvaa ja hyvää kieltä, voin suositella sitä muillekin! Plussana kirjassa on sen tyylikäs ulkoasu. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjan kohderyhmään kuuluvan lukijan kommenttia kirjasta.

Anne Frankin päiväkirja

Nappasin työmatkalukemiseksi eräänä aamuna kirjahyllystäni Anne Frankin päiväkirjan. Kirja on yksi parhaista lukukokemuksista viime ajoilta.

Ensimmäisen kerran luin Anne Frankin päiväkirjan lukioaikana, jolloin luin kirjasta englanninkielisen version. Pian ostin antikvariaatista päiväkirjan suomenkielisen käännöksen ja luin senkin lävitse. Ensikokemus Anne Frankin päiväkirjaan oli aikoinaan suuri järkytys. Kirja avaa elävän ikkunan toisen maailmansodan kärsimyksiin. Kirja kuvaa elävästi Frankin ja Van Daanin juutalaisten perheiden elämää "salaisessa siivessä", tehdasrakennuksen tyhjillään olevassa siivessä, jonne perheet on majoitettu pakoon natsien vainoa. Kirja kattaa pari vuotta Anne Frankin elämästä, vuodesta 1942 vuoteen 1944.

Päiväkirjassa kuvataan ajoittain hyvin tarkasti sitä, miten natsien vainot kehittyivät ja millaisia kokemuksia Hollannin juutalaiset joutuivat kokemaan. Vainoamisen kehittymistä kuvataan perheen yhteyshenkilöiltä kuulemien tarinoiden kautta. Tietysti myös ahtaissa oloissa asuvan perheen arkisen elämän ja jatkuvan pelon alla elämisen tarkka kuvaaminen tuo toisen maailmansodan lähelle lukijaa. Päiväkirjassa on Annen tarkkoja kuvauksia mm. perheriidoista ja rouva Van Daanin mielenterveyden järkkymisestä, jotka todennäköisesti piirtävät hyvin realistisen kuvan sodanaikaisten, maan alle piiloutuneiden ihmisten elämästä. Sota, pommitukset, pelko kiinnijäämisestä, vaikeudet saada ruokaa ja vaatteita, toivo sodan loppumisesta ja pettymykset, kun liittoutuneet eivät saavu tarpeeksi ajoissa.

Anne Frankin päiväkirja on yhä puhutteleva teos. Muista toisen maailmansodan juutalaisten kertomuksista päiväkirja poikkeaa siinä, että se ei käsittele keskitysleirikokemuksia. Kirja on kuitenkin mielenkiintoinen dokumentti juutalaisten maan alla elämisestä. Erityisen paljon kirjassa kiehtoo Annen tarkka tapa analysoida asioita ja ajoittain jopa unohtaa, että tekstiä kirjoittaa murrosikäinen tyttö. Kiehtovaa on myös Annen pyrkimys nähdä koettelemuksissa oma tarkoituksensa ja luja luottamus siihen, että raskaista vaikeuksistakin pystytään selviämään. Tämä näkemys on todennäköisesti puhutellut myös muita kirjan lukijoita vuosikymmenien myötä.

Anne Frank elää paitsi päiväkirjansa sivuilla, niin myös internetissä. Oheisesta linkistä löytyvät Anne Frankin museon viralliset kotisivut.

Onko täydellistä matkaopasta olemassa?

Lyhyt vastaus, ei. Täydellistä ei ole, mutta joitakin oikein hyviä kyllä olen löytänyt. Itselleni oleellista matkaoppaassa on taskuun sopivuus, hyvät tai edes kohtuulliset kartat sekä ajankohtaisuus. Loput seikat ovatkin jo vaikeammin määriteltävissä, koska ovat pitkälti fiilikysymyksiä. Tykkään ainakin siitä, että oppaissa esitellään muutakin kuin museoita ja monumentteja ja että niissä on kiva nuorekas ote kohteeseensa. Ei siis pelkkiä klassikkoravintoloita vaan nuorekkaita kuppiloita myös;).

Epätäydellisiä oppaista tekee väistämättömät virheet yksityiskohdissa, liian tylsät vinkit ja puutteelliset kartat. Joissain oppaissa on kyllä ihan hyviä karttoja, mutta jos täydellistä haluaaa, kannattaa ostaa ihan kunnon karttakirja. Esimerkiksi Pariisissa ja muissa jättikaupungeissa sellainen on ihan ehdoton. Yksi perusongelma tietyissä matkaopassarjoissa on se, että kaikki ravintolavinkit on suunnattu vain rikkaille tai ei ainakaan nuukille.

Suhtaudumme matkustamiseen vakavasti ja suurella hartaudella, joten myös matkaoppaan valinta tulevalle matkalle on aina iso projekti; vertailemme netissä, kirjakaupassa ja kirjastossa eri vaihtoehtoja ja pohdimme (piinallisenkin) pitkään valintaa. Toisaalta joskus ostamme jonkun kiinnostavan matkaoppaan, vaikka emme kyseiseen paikkaan just ole menossakaan. Matkaoppaat vaan ovat ihania! Yleensä yritän olla ostamatta kirjoja, mutta matkaoppaat ostan, koska reissussa helposti rähjääntyy ja omiin voin myös tehdä merkintöjä. Olen myös aina tyrkyttämässä niitä lainaan (tuhansien vihjeiden ja vinkkien kanssa), jos kuulen kavereiden suunnitelmista.

Vuosien mittaan valtavasta tarjonnasta on seuloutunut muutama kestosuosikki. Ensimmäistä sijaa taitaa tällä hetkellä pitää Time Outin Short List, joka on näppärä kooltaan, jossa on hyvät kartat ja jotka ovat uusia ja ajantasaisia. Short Listiä olemme käyttäneet ainakin Berliinissä, Ranskan Rivieralla, Sydneyssä ja Barcelonassa. Niissä on rento ja nuorekas sävy, ja ne sisältävät muutakin kuin perusnähtävyydet. Vaikka kirjat ovat melko pieniä, niistä saa hyvän kuvan kaupungin tarjonnasta ja ilmapiiristä. Ravintolavinkit ja muut ovat sopivia meidän "nuorehkoon" ja urbaaniin makuun ja säästäväiseen asenteeseen. Tykkään kovasti!

Toinen suosikki on Otavan kartta+opas, englanniksi Everyman MapGuides. Siinä jos missä on tieto tiiviissä paketissa ja hyvin käytettävissä! Yleensä kirjassa on hauskoja "off the beaten track" vinkkejä vaikkapa paikallisista puistoista tms.. Sopii erityisen hyvin minilomille, koska aikaa ei tuhraannu turhaan sivujen kääntelyyn;). Kirjan kartat ovat yleensä aika hyviä. Näitä olemme itse käyttäneet mm. Berliinissä, Sydneyssä, Oslossa (norjaksi!), Lontoossa, Pietarissa, Pariisissa, Lillessä, Marseillessa ja Brysselissä. Samoin kuin Short Listissä, myös näissä on kohtuuhintaisia ja mukavan mielikuvituksellisia ravintolavinkkejä.

Koska olemme matkailuintoilijoita ja otamme touhun vakavasti, olemme kehittäneet "kaksi opasta ja kartta"-mallin. Meillä on siis yleensä matkalla mukana kaksi eri opasta (eihän yhden varaan voi laskea, menee vielä juuri se hienoin juttu ohi!) ja kartta, josta näkee koko kaupungin. Useimmiten meillä on juuri nuo kaksi edellä mainittua ja sitten kartta hotellista tai turisti-infosta. Kaikesta tästä varustelusta huolimatta ne hienoimmat paikat ja upeimmat kokemukset löytyvät kuitenkin aina vahingossa ja jostain omilta poluilta. Kuten jo aluksi sanoin, täydellistä matkaopasta ei ole.

Viimeeksi testasimme sekä Short Listiä että kartta+opasta Berliinissä Vapun aikaan. Hyvin toimi, mutta iso kartta koko kaupungista oli välttämätön lisä. Kirjahyllystä löytyy nyt sitten molemmat, ilmoittakaa jos haluatte lainaan!

Ensimmäinen postaus

Vielä puoli vuotta sitten blogit eivät kiinnostaneet minua yhtään. Ja kas, nyt meillä on oma blogi! Pikkuhiljaa oivalsin, että nehän ovat tosi kivoja; niistä löytyy kaikkea hauskaa ja kiinnostavaa, niiden kautta pääsee tirkistelemään ihan luvan kanssa muiden elämiä ja niissä voi hihkua tai purnata silloin, kun kukaan ei enää livenä jaksa kuunnella. Kiitos tästä oivalluksesta kuuluu ystävilleni, joiden blogien kautta pääsin sisään ihan uuteen maailmaan. Eipä kulunut kuin tovi, kun aloin jo haaveilla omasta blogista. Ja mahtavaa, oman blogin sijaan sainkin tiimiblogin!

Ja mitä taas lukupiiriin tulee, siitä olen haaveillut jo varmaan pari vuotta. Rakastan lukemista, kirjoja ja kirjoista puhumista. Onko juuri mitään ihanampaa kuin istua kahvilassa hyvässä seurassa, juoda hyvää kahvia ja puhua hyvästä kirjasta? Lukupiirimme ei ole kokoontunut vielä kertaakaan, eikä ensimmäistä kirjaakaan ole vielä sovittu, mutta ihan pian aloitamme. Ainakin melko pian, jookos?

Lukupiirin starttia odotellessa olen lukenut muutaman todella hyvän kirjan, kahlannut läpi jokusen ihan kohtuullisen ja jättänyt kesken muutaman liian tylsän. Joku aika sitten päätin, että elämä on liian lyhyt "huonojen" (= tylsien, tilanteeseen sopimattomien, ärsyttävien jne..) kirjojen lukemiseen, koska niitä hyviäkin on maailma täynnä. Nykyisin annan kirjalle noin 40 sivua aikaa tehdä vaikutus ja sitten lopetan, jos emme sovi yhteen. Jostain syystä viime aikoina olen ollut vaikeasti valloitettava ja normaalia useampi kirja on jäänyt kesken.

Onneksi käteen on osunut myös niitä, jotka vievät mukanaan heti ja täysin. Upein lukukokemus erittäin pitkään aikaan oli Jhumpa Lahirin novellikokoelma Tuore maa. Yleensä en kauheasti tykkää novelleista, mutta Lahirin tarinat ovat kerrassaan upeita. Kieli on niin terävää ja kirkasta, että mitään ei tarvitse selitellä, ja tarinat ovat riittävän pitkiä todella kertoakseen jotain. Upea kirja!